Apua, olen vanha!

Mistä tietää että on vanha? Nyt musta tuntuu, että olen saavuttanut sen verran seesteisen vaiheen elämässä, että tämän täytyy olla vanhuutta!

Ensinnäkin omistan auton. En vielä pari vuotta sitten olisi mistään hinnasta halunnut ajaa autolla. Nyt oikein jo odottaa, että tulee viikonloppu ja voin surauttaa romullani milloin mihinkin. Ja bensaa palaa, maailma tuhoutuu ja rahat menee kankkulan kaivoon. Mutta voi kiesus, että pääsee nopeasti paikasta a paikkaan b ja c. Samana päivänä ehtii kevyesti myös paikkaa d. Julkisilla tämä ei olisi mahdollista ainakaan sunnuntaina. Tai kesällä. Tai talvella, jos on lunta. Tai jos on lakko. Tai jos on ruuhkaa. Tai jos on joku tietyö.

Sitten huomaan että viihdyn kotona. Ei siis kerta kaikkiaan kiinnosta lähteä mihinkään. Haluaa vain olla kotona ja puuhastella. Laittaa tauluja seinälle ja kastella parvekekukkia. Sitten huomaan, että nyt minusta on tullut sellainen täti, jota häiritsee ihan helvetisti jos naapurissa poltetaan röökiä parvekkeella. Ennen minä olin se parveketupakoitsija.

Luen sisustuslehtiä. Okei, osittain kiinnostus johtuu puhtaasti ammatillisista syistä. Mutta että rupean ihan oikeasti miettimään, että mitenköhän nämä energiavirrat asettuvat mun olkkarissa. Pitäisiköhän siirtää tätä työpöytää, niin sitten olisivat paremmin kaikki karmat ym. elämässä. Ja siis aivan mahtavia taulunkehysjuttuja tässäkin numerossa! Huippua, jee!

Olen myös yksityisyrittäjä = aikuisuuspisteet nousee niin sikana, että huimaa!

Kaikkein huolestuttavinta on että haaveilen omasta talosta. Siis tämä on uusin ja huolestuttavin piirre. Tämän täytyy kertoa vakavasta vanhenemisesta. Mutta olisihan se kyllä tosi ihanaa, että olisi omakotitalo. Mielellään tässä lähellä. Ei mielellään kauhean kallis.

Onko enää toivoa, vai olenko jo ihan vanha? Olen vasta 30 ja ihan mummo. Tänä kesänä pitänee vissiin yrittää vähän pilettää, ettei ihan sammaloidu. Jos jaksan.